Olin koko kevään niin järkyttävän rakastunut, ettei mitään rajaa

Luin eilen erästä blogia, jossa kuvailtiin, miten blogin pitäjä on löytänyt miehensä. Nyt vastaan tuli Kirkko ja kaupunki -lehden samasta aiheesta keräämiä tarinoita.

pexels-photo-674337

Romanttiset kohtaamistarinat on aina paljon romanttisempia ja jotenkin hienompia, jos seurauksena on ever after. Tai niin sitä ainakin ajattelee. Vaikka eihän se sitä elettyä elämää oikeasti mitenkään vesitä, vaikkei se sitten kantaisikaan loppuelämää. Mietin eilen mun poikaystäviä. Viimeisin löytyi Tinderistä, siinä ei ole suurta tarinaa, vaikka alusta asti tuntui kivalta. Ensimmäisen poikaystävän näin kansanopiston kahvihuoneessa. Hän oli niin pitkä, että kumartui tullessaan ovesta sisään, ja päätin heti, että toi mulle. Seuraavissa bileissä pokasin sen 19-vuotiaan itsevarmuudella, en varmaan edes ajatellut, ettei se ehkä onnistuisi. Muutaman kerran tapailun jälkeen se oli meillä yötä. Aamulla katsoin ikkunasta kun hän käveli pihan poikki, ja ajattelin, miten uskomattoman siistiä on, että mun eka poikaystävä ei ole mikään teini, vaan hän on jo 20-vuotias. Sen muisteleminen nyt on jotenkin herttaista. Oikeastaan koko suhde oli vähän sellainen herttainen, olin niin vakavissani ja niin lapsellinen. Onneksi riitelystäkin huolimatta välit on meillä aina olleet hyvät, vielä nykyäänkin, vaikka erosta jo melkein kymmenen vuotta aikaa. (Tai miten sen nyt laskee, erottiin, mentiin yhteen, erottiin jne…)

Romanttisin rakastuminen on se keskimmäinen. Elokuvien ja kirjojen ja varmaan jo luolamaalausten kuvailema halolla päähän -tunne. Oltiin molemmat Madridissa vaihdossa. Menin mun kaverin kanssa sellaiseen baariin, jonka etuosa oli pieni kuppila ja sen takana oli clubi, ja sinne clubille piti kontata sellaisesta aukosta (vain Madrid-jutut). Kun nostin katseeni siellä lattialla, siinä hän seisoi. Musiikki vaimeni ja pyörivä spottivalo pysähtyi häneen. Mulla oli niin kova koti-ikävä silloin ja tuntui, että tulin kotiin sillä sekunnilla. Juttelin hänen kanssaan koko illan, enkä ymmärtänyt sanaakaan. Musiikki oli niin kovalla ja hänellä voimakas aksentti. Olin silti aivan rakastunut.

Mä olin lähdössä seuraavana päivänä mun kaverin kanssa Mallorcalle, mutta erinäisten sekoilujen jälkeen päädyin sinne ensin yksin. Silloin ei ollut mitään mobiilinettejä eikä hostellin wi-fi:ä ja makasin siellä huoneessa yksin vailla mitään muuta tekemistä kuin ajatteleminen, ja ajattelin häntä. Menin nettikahvilaan ja Facebookiin ja sydän hypähti. Kaveripyyntö! Olispa häneltä! Oli! Tuijotin sitä kuvaa niin kauan kuin kahdella eurolla ehti.

Madridissa vaihdettiin välillä viestejä, mä toivoin, että se pyytäis mua johonkin, hän haaveili churroista. Sitten tuli Felipen synttärit ja mentiin kaikki yhdessä ulos syömään. Paitsi mä en ollut enää pariin viikkoon pystynyt edes syömään mitään, koska vatsa oli jo täynnä perhosia. Sen jälkeen juotiin olutta puistossa ja mentiin baariin. Sanoin mun kaverille, että ei se tunnu olevan kiinnostunut musta. Kunnes yhtäkkiä se seisoikin ihan liian lähellä. Ja silitti siellä tungoksessa mun kättä salaa. En tiennyt putoanko vai lennänkö. Ja kun vähän myöhemmin lähdettiin kaikki yhdessä baarista, se yhtäkkiä tarttui muhun ja suuteli ja kun avasin silmät, kaikki muut oli jo poissa. Vein sen kotiin mun yhdeksän neliön huoneeseen, jossa oli 70 sentin levyinen sänky ja ajattelin, että nyt tää tapahtuu. Just niinkuin kuvittelin Mallorcalla. Ja niin se tapahtuikin.

Olin koko kevään niin järkyttävän rakastunut, ettei mitään rajaa. Olisin epäröimättä astunut vaikka avaruussukkulaan sen perässä. En ajatellut enää mitään muuta. Koko ajan vaan halusin enemmän, tuntui ettei mikään riitä. Kaikki ovet oli muutenkin potkaistu yhtäkkiä auki, olin Madridissa, olin kuolematon, olin rakastunut, kotia ei enää edes ollut. Oli 38 astetta lämmintä ja niin hikistä ja kun se nuoli mun mahaa se sanoi ”Salty Emi like salmi-aki”.  Ajattelin jo silloin, ja ajattelen edelleenkin, etten enää ikinä rakastu niin. Ei ensimmäinen kerta voi tapahtua uudestaan. Silloin olin niin korkealla kuin ihminen voi olla. Loputtomasti ilmaa siipien alla.

Ja sitten kun se neljä vuotta myöhemmin loppui, se oli syvin loukko mihin voi päätyä ja sen kaiken muun surun ja tuskan seassa surin myös sitä, että menetin tän tarinan. Ettei se ollutkaan totta ja etten voi kertoa sitä enää. Tuntui, että se varasti multa mun elämän parhaat hetket. Ryttäsi nekin siinä samalla niinkuin mutkin ja heitti menemään, ja alkoi vielä elää onnellisena jonkun muun kanssa. Sen miettiminen tuntuu vieläkin helvetin pahalta, vaikka ymmärrän nykyään, miksi siinä kävi niinkuin kävi. Toisaalta noiden alkuhetkien miettiminen tuntuu myös huikealta, värisyttää aika syvältä. Se oli mieletöntä, se oli ihanaa. Ja kyllä se oikeasti tapahtui, vaikka siitä ei tullutkaan se tarina, jota kerrotaan meidän lapsille ja lapsenlapsille. Eikä mikään lehti kirjoita siitä.

Mietin myös, että haluaisin rakastua vielä uudestaankin. Vaikken ole enää ikinä kuolematon.

Mutta jos joku tekee sarjan ”Mistä löysit ja mihin kadotit kumppanisi” niin tässä siihen.

 

248834_10150200563057981_5056766_n

Kun mä otin tän kuvan, mä ajattelin, että tulen ikuisesti, vaikka kuinkakin vanhana aina muistamaan, miten kuumaa oli. Sinä keväänä Espanjassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s